Blogi 9.8.2024
Hyödynnetyt turpeennostoalueet ovat kasvava voimavara ja sen tiimoilta tehdään nyt kauaskantoisia ratkaisuja. Monimuotoisuutta tarvitaan talouden ja luonnon yhteiselon turvaamiseksi, mutta sitä tarvitaan myös suunnittelussa ja päätöksenteossa. Kouvolassa on kertynyt jo alustavia havaintoja yli tusinasta erilaisia marja-, rohto tai biomassakasveja. Turvesuopohjien jälkikäyttöä ja ennallistamista kannattaa tarkastella avoimin mielin. Pysyvä nurmi ei ole ainoa maatalouskäytön muoto.
Kouvolan Utissa ja Aitomäessä sinnittelee kirjava joukko uusia ja perinteisiä, entisille turpeennostoalueille istutettuja tai kylvettyjä kasveja. Utin kokeessa pohjaveden tavoiteltu syvyys, maan pinnasta oli 30 senttiä, on toteutettu patoamalla. Toisessa, pienemmässä kokeessa katsotaan suppeammalla kasvirepertuaarilla mitä tapahtuu, kun kosteusolosuhteita ei muokata, kesä voi olla hyvinkin kuiva ja keväällä lillutaan veden alla mahdollisesti useita viikkoja.
Ilahduttavia selviytyjiä
Vielä ennen ensimmäistä Suomen talvea kasvilajien menestymisestä on turha tehdä kovin pitkän tähtäimen arvioita. On ollut kuitenkin ilahduttavaa huomata, että ainakin karpalo näyttää selvinneen kuivasta alkukesästä ja tehnyt jopa uusia marjoja.
Purpurapunalatva on puutarhoista tuttu syyskesän kukkiva perenna. Sen lehtiä ja erityisesti juuria on hyödynnetty myös lääkinnällisesti mm. virtsateiden erilaisten ongelmien hoitoon. Punalatva on kukoistanut molemmilla koekentillä. Se on myös pölyttäjien suosikki. Maamanteli, jolla näyttää olevan ekokaupassa noin kahden kympin kilohinta, tuntuu myös kotiutuneen kokeeseen.
Pajua on kokeessa kahta eri alkuperää. Toinen on selvästi ripeämpi kasvuun lähtijä, mutta molemmat ovat kotiutuneet kokeeseen ja tekivät ensimmäiset lehdenalut jo noin viikon sisällä istutuksesta. Kiinnostavaa pajussa on kahden lajin erilaisuus, jonka toivoisi realisoituvan myös potentiaalina säilyä Suomen talvessa. Aivan äsken peräänkuulutettiin Utajärvellä maa-alueita pajun lajikekokeisiin ja toivottavasti sellaisia löytyy, sillä jos jossain, niin pajussa on varmasti hyödyntämätöntä geneettistä vaihtelua.
Osmankäämin istuttamisesta on ainakin joissain viljelykokeissa pidetty vaikeana. Omassa kokeessamme osmankäämi selvisi juurakon pätkästä istuttamisesta keskinkertaisesti. Vaihtelu oli suurta, joten ilmeisesti on hieman ”arpomista”, mikä on osmankäämin kotiutumiselle hyväksi.
Biomassakasviksi kokeeseen otettu Siida istutettiin taimesta ja se on selviytynyt kokeessa varsin hyvin. Pientä hävikkiä on kuitenkin havaittavissa. Mesiangervon taimet olivat istutusvaiheessa jo hieman voipuneen näköisiä, mutta ne selvisivät kuivista alkuunlähtöolosuhteistaan huolimatta kohtalaisesti. Mesimarjan taimi on hengissä, mutta selvää kasvamista on vaikea havaita.
Pirun hyvä vai paha?
Suomalaisittain vieraslajia, seljarusokkia on Suomessa havaittu1980- luvulla. Se on alun perin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan tuotu lääkekasvi, jota on hyödynnetty tulehdus- ja kipulääkkeenä sekä virtsateiden limakalvojen verenvuodon hoidossa. Yksi sen englanninkielisistä nimistä, paholaisen haarukka, kuvaa siemenen kaksipiikkistä muotoa, joka auttaa sitä leviämään uusille alueille esimerkiksi eläinten mukana. Litteä, kolmiomainen siemen leviää helposti myös tuulen mukana. Se on ainakin Latviassa, Liettuassa, Virossa ja Puolassa mainittu haitallisena vieraslajina ja Kymenlaakson seudulla sitä on ilmeisen yleisesti. Tämä ”vintiö” näyttää olevan innokkain kutsumaton vieras kokeessamme. Se näyttää viihtyvän ojan penkereillä, mutta ei ujostele siirtyä myös koeruutuihin. Juurakon mukana lähtee iso kasa maata, joten se voisi olla erinomainen eroosion torjuja. Lajin vitsauksena näyttää olevan tehokas leviäminen.
Turvesuopohjien jatkokäytön arviointi mietityttää
Suotyyppejä on Suomessa todella monenlaisia, kaikkia ei tavallinen kulkija suoksi edes tunnista. Turpeen nostoon eivät läheskään kaikki suoalueet sovellu, mutta niissäkin on vaihtelua pohjamaan laadussa, pinnan muodossa, turpeen laadussa ja pinnan tasossa suhteessa ympäristöön, mutta jälkikäytön kannalta ehkä tärkein ominaisuus on turvekerroksen paksuus. Useimmat turpeennostoalueet hyödynnetään lähes loppuun saakka ja esimerkiksi metsittämisen kannalta jääntiturpeen vähäisyys on vain eduksi.
On ollut hämmentävää havaita, että turvesuopohjien jälkikäyttövaihtoehtojen vertailussa ilmastovaikutusten osalta käytetään maatalouskäytön ”peruslukuina” nurmipeitteisen turvepellon päästöarvoja. Suomen turvepeltojen keskimääräinen turvekerroksen paksuus on 1,3 metriä ja entisillä turpeennostoalueilla vaihtelu on karkeasti ”nollasta metriin”, monilta osin viidestä sentistä pariin kymmeneen senttiin. Turvekerroksen keskiarvopaksuuden saavuttaminen kestäisi normaalioloissa yli tuhat vuotta. Päästöskenaariot eivät ole siis vertailukelpoisia ja tähän onkin todettava, että tutkimusta ja mittaushavaintoja tarvitaan. Tietoa onneksi kertyy ja on jo kertynytkin useissa eri hankkeissa ja myös SuoLiike-hankkeessa mitataan hiilidioksidin muodostumista.
Tavanomainen maataloustuotanto turvesuon pohjalla edellyttää useamman, jopa kymmenen vuoden kunnostuksen. Kalkitus ja lannoittaminen sekä ainakin kasvuston perustamisvaiheen muokkaus lisäävät sekä hiilidioksidi-, että dityppioksidipäästöjä enemmän kuin mitä metsittämisessä tarvitaan. SuoLiike-hankkeen kokeen kasvit ovat monivuotisia ja luonteeltaan lähempänä luonnonkasveja kuin perinteiset viljelykasvimme. Koetta kalkitaan ja lannoitetaan maltillisesti. Näin viljelyssä voidaan päästä varsin pieniin dityppioksidipäästöihin ja monivuotisuus hillitsee myös hiilen hajoamista. Hiilidioksidin muodostumisesta kertyy dataa kokeemme hiilivuomittauksissa.
Suoviljely on sanana monimerkityksellinen. Sanaa on käytetty esimerkiksi raivattujen turvepeltojen viljelystä. Se voi tarkoittaa myös entisen, lähes turpeettoman suon viljelykäyttöä. Onkin tärkeää mainita kulloisessakin tilanteessa, mitä milloinkin tarkoitetaan.
Ennallistamisen monta näkökulmaa Ympäristöministeriön sivulla kohdassa EU:n ennallistamisasetus todetaan alussa: Ennallistamisasetuksen tavoitteena on parantaa luonnon tilaa laajasti eri ympäristöissä sekä suojelualueilla että niiden ulkopuolella. Ennallistamisasetuksen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että käytetään monia erilaisia tapoja vahvistaa luontoarvoja. Ensimmäinen kappale käsittelee lähinnä luonnon tilan parantamista ja luontoarvoja.
Onko luonto tarpeeksi viisas? Osaako luonto karsia vieraslajeja? Tiedämmekö jo nyt, miten auttaa luontoa palautumaan, vai tuotammeko uusia ”tasakattobuumeja” tai ”valesokkeli-massailmiöitä”?
Valmiita vastauksia ei ole, mutta harkintaa ja malttia soisi käytettävän, vaikka asetuksen implementointi laiksi olisi kuinka kiireellistä. Onneksi jo nyt on tunnistettu, että yhden alueen jälkikäytössä kannattaa yhdistää useita, monimuotoisuuttakin palvelevia ratkaisuja. Lintukosteikko hyötyy riistakosteikosta ja niityistä ja päinvastoin. Mäntymetsä kuivemmilla kohdilla hyötyy vesitaloutta tasapainottavasta kosteikosta jne. On myös tunnistettu, että harva toimi tuottaa ainoastaan toivottuja ympäristövaikutuksia, mutta että useamman vuoden tähtäimellä esimerkiksi ravinne- tai kiintoainekuormitus tasoittuu tai kokonaishyöty on suurempi kuin hetkellinen ympäristöhaitta.
Uudet ja perinteisillä maatalousmailla vähemmän kannattavat viljelykasvit voivatkin olla sopivia erityisesti turvesuon jälkikäytössä hyödynnettäviä ja taloudellisesti kannattavia kasveja. Uusien kasvivaihtoehtojen lisäksi tarvitaan myös uusia korjuutekniikoita ja muita logistisia ratkaisuja. Tavoitteena onkin, että turvesoiden innovatiiviset jälkikäyttömahdollisuudet luovat tulevaisuudessa ansaintamahdollisuuksia ja uusia työpaikkoja maaseudulle.
***
Suoviljelystä uutta liiketoimintaa Kymenlaaksoon (SuoLiike) -hanketta rahoittaa Kymenlaakson liitto, Oikeudenmukaisen siirtymän rahastosta (JTF). Hanketta hallinnoi Kouvola Innovation Oy ja hankepartnereina ovat Luonnonvarakeskus ja Suomen ympäristöopisto.
Teksti ja kuvat:
