Sami Anteroinen

Yrittäjän ääni: Suuri Yrittäjäteoria

"Where’s the beef", kysyy kouvolalainen viestintäyrittäjä Sami Anteroinen itseltään joka päivä.

”Yrittäjyys on ihanaa.”

Olen haastatellut satoja yrittäjiä, aloittelevia, konkareita tai siltä väliltä, mutta kenenkään suusta ei ole päässyt näitä kolmea sanaa edes vahingossa. Näin ollen lainausmerkit ovat turhia? – Ei suinkaan. Otan tuossa kohtaa vapauden lainata itseäni. Tämä on minun blogikirjoitukseni.

Tiedän yrittämisestä jotain, koska olen toiminut viestintäyrittäjänä vuodesta 2001 asti. Alusta asti yrittämisen formaatti on ollut mallia ’mies-ja-läppäri’, vaikka mies on vanhentunut ja läppäri (sentään) vaihtunut. Samaten tekemisen meininki on pysynyt päälinjoiltaan samanlaisena: pajalla syntyy sisältöjä, tarinoita ja brändejä, mitä milloinkin tarvitaan.

Joskus olen kuvannut tekemisiäni elämäntapaintiaanin hommaksi. Valveutunut lukija huomaa, että sanalla on historiallinen klangi: Suomeen saapui joukko valtaosin Ranskasta ja Belgiasta lähtöisin olevia ”elämäntapaintiaaneja” 1990-luvun alussa. Oikeaa Amerikan alkuperäisväestön edustajaa sai heimosta hakea tomahawkin kanssa, mutta niin vain tämä porukka perusti Kittilän metsiin kansaa hämmästyttäneen intiaanikylän.

Ei pidä käsittää väärin. En maalaa kasvojani aamuisin sotamaalilla enkä lykkää kotkansulkaa kutreille. Mutta jonkinlaista hengenheimolaisuutta aistin eilispäivän intiaanien ja nykypäivän yrittäjien välillä.

Näin Suuri Yrittäjäteoria toimii. Tavallinen palkansaaja on kuin reservaatissa asuva intiaani. Kerran kuussa hän seisoo jonossa intiaaniasiamiehen toimiston edessä ja saa vaivansa palkaksi vähän kuivalihaa, jauhoja, suolaa ja sokeria. Tyytyväisenä – no, enemmän tai vähemmän – hän kipaisee kotitelttaan. Nähdään taas ensi kuussa!

Yrittäjä on vapaa intiaani, joka asuu reservaatin ulkopuolella. Kun hän aamulla herää, hän ei tiedä, syökö hän sinä päivänä vai ei. Joka päivä hän hyppää ratsaille etsimään biisonilaumaa, ja voi sitä riemua, kun puhvelit ilmaantuvat näköpiiriin.

Illalla leirinuotiolla nautitaan makeaa biisoninlihaa ja kerrataan päivän urotekoja. Hoi serkut, voitte pitää sen reservaattinne!

Sitten on tietysti päiviä, jolloin yrittäjä ei biisoneita löydä. Vaikka nuolet olisivat kuinka priimaa ja käsi vankka ja vakaa, maalitaulu ei vain ymmärrä tallustella tulilinjalle. Sekin on vain hyväksyttävä. Se on tähtitaivaan alla rallattelun kääntöpuoli.

Olen haastatellut yrittäjiä, jotka kuittaavat puhvelittoman päivän karskilla huumorilla. Eräskin koneyrittäjä naurahti, että yrittäjän vapaus sisältää vapauden nääntyä nälkään talvella. Eipä hän silti ollut koputtelemassa reservaatin portteja, vaikka siellä aina tilaa kuulemma onkin.

Eikä tuo Komatsu-cowboy suinkaan ole ainoa lajissaan. Yksistään meitä yksinyrittäjiä – Lone Rangers ry – on maassa 170 000. Me tiedämme, että koronatuulet puhaltavat kylminä ja saalista voi olla vaikea saada. Mahdollisuuksia on silti preeria täynnä.

Niiden mahdollisuuksien kartoittamisessa voi auttaa paikallinen elinkeinoyhtiö. Oma yhteistyöni Kinnon kanssa juontaa vuosien taakse ja on vain monipuolistunut matkan varrella. Samalla on toteutettu koko nippu projekteja, joilla isketään uutta energiaa Kouvolan seudun elinkeinoelämään.

Eivät ne Kinnossakaan aina tiedä, minkä joen mutkassa biisonilauma piileksii. Loppupeleissä se onkin yrittäjän homma paikallistaa pihvi. Mutta grillausohjeita ja nokipannukahvit talosta on aina irronnut.

 

Sami J. Anteroinen
Elämäntapaintiaani, viestintäyrittäjä
Dialog Designs Oy