BLOGI 9.4.2025
Etunojassa kohti kestävämpää rakennettua ympäristöä -hankkeen lähimmät sidosryhmät saivat käytännön demonstraatioiden kautta arvokasta tietoa, joka auttaa niitä tekemään perusteltuja valintoja ja päätöksiä lähitulevaisuudessa. Elinkaarikustannusten ja hiilijalanjäljen vertailua on vaikea välttää, vaikka esimerkiksi jätetietokannan käyttö vasta hioutuu ja hiilirajamäärityksiä on luvassa vasta vuoden 2026 alussa.
Edellisissä kirjoituksissani olen kertonut Etunoja-hankkeen tavoitteista ja lainsäädännöstä. Rakentamislain ja sitä täydentävien asetusten ajankohta, hiilirajojen määrääminen ja velvoitteet tietomallinnukseen eivät ainakaan kirjoittajalle maistu jatkuvan huonon suhdannetilanteen ja yleisen kustannuskehityksen vuoksi. Ottamatta sen enempää kantaa asetuksiin, tarkastellaanpa, miten uusiotuotteita tällä hetkellä on saatavilla ja onko yksityisellä sektorilla niihin liittyvää uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja, tai onko sellaisia luvassa.
Uusiotuotteiden vähäistä käyttöä ei hankkeen jälkeenkään tarvitse murehtia, sillä uuden rakennuksen hiilipäästöt lienevät EU:n tulevassa lainsäädännössä varmaankin pian uudelleen liipaisimella. Ilmastonmuutoksesta johtuvaan lämpötilan nousuun on uudelleen puututtava ja rakentamisessa se tarkoittaa nopeamman vaikutuksen keinona puuttua rakennusmateriaalien päästöihin kuin kohdistaa lainsäädäntöä 50 vuoden käyttöiän energiatehokkuuteen ja energian vähähiilisyyteen.
Mikä kiertää jo
Käytännössä kaikki Kouvolan urakoitsijat toimivat kohteissaan periaatteella ”kaikki, mikä voidaan hyödyntää, otetaan ehjänä irti”. Liiketoiminta on b-to-b -dyykkausta ja paikkakunnan yritykset osaavat sen hyvin. Purkuliiketoimintaan on ilmiselvästi syntymässä arvoketjuja perinteisen urakointiliiketoiminnan tapaan.
Purkukohteissa hyväkuntoiset liimapuurakenteet kiertävät ja kohteiden rakennepuutavara tarkistetaan huolella. Esimerkiksi standardikokoiset täyspuiset ovikarmit ja ovet kierrätetään, uudempien ”pahvirakenteisten” päätyessä roskalavalle. Kohteiden teräs- ja teräspeltiosat kiertävät metallinkeräyksen kautta sulattoon ja uuteen käyttöön, ja ruostumaton teräs arvokkaana materiaalina hyödynnetään. Betoni menee kierrätykseen jalostuen yleensä alaspäin, täyttömateriaaliksi.
Ulkoseinien ns. villapaneelit menevät kaikki kiertoon. Portaat, portaikot ja sillat ovat kierrätettävissä ja hyvin kysyttyjä, kuten myös hyväkuntoiset IV-koneikot ja lämpökeskuksien laitteet ja kalusteet. Kipsikartonkilevyllä on yksi kotimainen valmistaja, ja ristiriitaisesti tehdas ottaa purkukohteista materiaalin vastaan, mutta omatoimisen purkuyrityksen kustannuksella, lajiteltuna ja kuljetettuna. Sama koskee tiettyjä eristelevyjä.
Mikä olennainen ei kierrä, vielä
Etunojassa-hankkeessa korostettiin paikallisen yritystoiminnan kehittämistä sekä hiilijalanjäljen kannalta olennaisten uusiokomponenttien ja rakennusosien käytön edistämistä. Samalla hypätään prosessina paljon hankalampaan kierrätykseen, rakenteelliseen betonielementtiin. Betonielementtien kierrättäminen on haasteellista, vaikka juuri se olisi hiilijalanjäljen kannalta olennaista.
Hankkeessa selvisi, että 21 kohdetta sisältävässä Kouvolan kaupungin purkusuunnitelmassa kolmesta kohteesta löytyi betonielementtirunkoja. Kaikki muut betonirakenteiset kohteet oli toteutettu paikallarakennettuina viimeistään 1970-luvulla ja näissä betoni teräksineen menee murskattavaksi. Purettavien rakennusten määrän kasvaessa samalla betonisten elementtipilarien ja -palkkien sekä välipohjien ontelolaattojen määrä kasvaa. Uusiokäytölle on teknisesti ja teoreettisesti betonissa pysyttäessä paljon mahdollisuuksia, sisältäen tietysti tänään monia reunaehtoja.
Tiilen käyttö Kouvolassa on ollut huomattavaa, käsittäen selvitetyissä 21:ssä kohteessa arviolta vähintään 7 500 neliömetriä muurausta (se olisi 6 metrin korkuisena yhtenäisenä tiilimuurina 1,2 km pitkä!). Tiilen elinkaari on pitkä, ja tiili olisi hyvä kiertotaloustuote. Tiilen uusiokäyttöä on Suomessakin tutkittu lähinnä sileiden kalkkihiekkakivien osalta, mutta em. kohteiden sementtilaastilla muurattujen poltettujen tiilien uusiokäyttö tulee olemaan laajassa mitassa sekä rahallisesti että logistisesti vielä Suomessa pitkään mahdotonta. Tiilen käyttö kantavissa täytöissä betonimurskeeseen verrattuna on myös ongelmallista, eikä hankkeessa löydetty tilanteeseen korjausta. Tiili tuntuu pysyvän vielä pitkään rakennusjätteenä.
Kilpailutilanne on raaka
Kouvolassa toimii vuonna 2025 kuusi pääosin tai kokonaan rakennusten purkutöihin keskittyvää yritystä. Kokonaisvaikuttavuutta on hankalaa arvioida yritysten toimiessa yleisesti myös muualla kiertotalouden tai rakentamisen sektoreilla, ja matalasuhdannekin ”häiritsee” nyt arviointia. Karkeasti arvioiden yritysten voisi ajatella työllistävän purkutöissä satakunta henkilöä ja siitä kertyvän liikevaihtoa noin 30 m€. Valtaosa työvoimasta tulee Kouvolan ulkopuolelta aina ulkomailta asti ja konetyön osuus on suuri. Pelkästään kouvolalaisia kiinteistöjen purkajia tarkastelemalla neljän suurimman yrityksen liikevaihto on kasvanut vuositasolla 3–10 % ennen tätä suhdannetilannetta.
Kouvolassa on lisäksi kaksi kierto- ja/tai biotalouteen keskittyvää yritysaluetta. Toissa vuonna Kouvolassa aloitti myös yksi uusi kiertotalouteen keskittynyt yritys 16 hehtaarin aluevarauksilla, erittäin hyvällä kehityssuunnitelmalla sekä kokeneella osakaspohjalla.
Kilpailutilanne on edelleen vuonna 2025 raaka, 26 paikallisesta yksittäisestä purkutyöstä kiinnostunutta ei ole tervettä, eikä tilanne edistä kierrätyksen lisääntymistä mitenkään. Rakennuspurku on Suomessa kaksinkertaistunut vuosikymmenessä, tosin ei nyt parina viime vuotena, sattuneista syistä.
Ikääntyvän kehittäjä-kirjoittajan silmät avautuivat, kun pääsi todistamaan kouvolalaisyrityksen mukanaoloa 40 vuotta vanhan toimistorakennuksen betonielementtien uusiokäyttöprosessissa Tampereella, ja toisen kouvolalaisen pihalla keramiikan taivalta uusio- ja loppukäyttöön. Yritysten osaaminen on kehittynyt, eikä toiminta ole enää vain kaatopaikalle ajelua. Käynnit Ekokaarellakin vahvistavat tämän.
Purkaminen on materiaalibisnestä
Siirrytäänpä hieman valoisampaan taloudelliseen aikaan, edellä kerrottuun ja unohdetaan yksittäiset purkumateriaalit, jotka jo kiertävät. Ei huomioida sitäkään hankkeessa selvinnyttä tosiseikkaa, että elinkaarikustannusten ja elinkaaren vähähiilisyyden kannalta vanhan rakennuksen käyttö, kunnostuksin tai korjauksin, on aina parempi kuin uuden rakentaminen.
Hiilen kierrossa betonisten uusiokomponenttien ja rakennusosienkäyttö on jatkossakin vaivalloista. Etunojassa Kouvolassa -termi viittasi 1,5 vuoden takaisiin alhaisiin energiatuotannon ominaispäästöihin Kouvolassa, vahvoihin yksittäisiin yrityksiin, julkisen rakennuttajan toimenpiteisiin, puun käyttöön ja ammattikorkeakoulun tiettyihin sektorihankkeisiin. Etunojassa olemme edelleenkin, emmekä ole kaatuneet.
Purkamisesta tulee yhä enemmän materiaalibisnestä. Hankkeessa tuli konkreettisesti vastaan, ettei nykyisen rakennuskannan olennaisille materiaaleille sellaisenaan tai jalostettuna vielä oikein ole sijoittamispolkua, tutkittujen rakennuksen ollessa yksilöllisiä ainutkertaisia rakennuksia ja poltettujen tiilien ollessa vielä aivan liikaa työtä vaativina käyttökelvottomia seuraavaan seinään.
Kuinka tilanne hoidetaan? Pitääkö etukäteen olla tiedossa uusiomateriaalin luovuttaja- ja vastaanottajarakennus? Kirjoittajan aivot nyrjähtävät ajatellessa kasvavaa uusiokomponenttien ja rakennusosien lajittelun määrää. Onnistuuko rakennusapteekkien ja komponentteihin liittyvän tiedon ylläpito keneltäkään? Vai pitäisikö rakenteiden siirtyä suoraan uudiskohteeseen, jolloin vastaanottavan kohteen ennakkosuunnittelu nousisi keskiöön? Uusiokäytön lisääntyminen on tällöin äärimmäisen hidasta, mutta eipä circular design -suunnittelukaan ala vaikuttaa kuin vasta vuosikymmenien jälkeen, lähitulevaisuuden uudiskohteiden suunnittelun alkaessa ja rakennuttajan hankevalinoilla.
Lainsäädäntö tulee varmasti ”auttamaan” bisnestä, lisäksi hiilirajat ja tietomallinnusvaatimukset ajavat rakennuttajia kehittämään soveltavia ratkaisuja. Toisaalta yhä taajempi lainsäädäntö saattaa jäädä paperitiikeriksi, eihän energiatehokkuuslainsäädäntökään (2015->2018) ilman velvoittavaa kohteen energiankäyttöseurantaa ole johtanut oikein mihinkään.
Kuten jo mainittua, saattaa olla, että rakentamisen hiilirajoja ja jätekuluja kiristetään edelleen, päästöjen vähentämisen paineen alla. Helppoa, mutta valuu omistajan kustannuksiin ja edelleen, kuten tiedätte.
Kiinteistökehittäjän arvomaailma on tietysti kaiken lähtökohta, koska hiilellä ei tule vielä pitkään aikaan olemaan näkyvää hintaa. Nykyisissä purkukohteissa edetään edelleen tapauskohtaisesti, vuodesta 2025 eteenpäin uudiskohteen suunnittelu lähtee todennäköisesti yhä enemmän kiertotalouden suunnittelun, circular design, näkökulmasta tarkoittaen tietysti paljon muutakin kuin betonipalkkien ja elementtien uusiokäyttöä.
Yksi pääkimmokkeista bisneksen kehittymiselle julkisessa kentässä olisivat poliittinen hyväksyntä ja hankintakäytäntöjen kehittäminen. Etunojassa-hankkeessa todettiin, että investoinnin elinkaarikustannus (€ / 50 v.) sekä varsinkin tuprutettava hiili elinkaaren aikana (kg / 50 v.) ovat hyvin havainnollisia lukuja päätöksentekijöille, varsinkin hiilen päästöjen vertailuissa ja päästölukemien käytön yleistyessä. Sillä, ovatko päästöt 20 vai 30 miljoonaa kiloa, alkaa jossain vaiheessa olla vaikutusta. Urakan valintakriteeriksi elinkaariasioista ei tosin ole, kaksikaan ihmistä ei vielä pääse päästölaskennassa millään samaan tulokseen.
Velvoitteita valintoihin ei vielä pitkään aikaan tule. Julkisia hankintoja ohjaa yksinkertaisuuden vuoksi jatkossakin hinta ja tilaajan vuosibudjetti, mutta elinkaarinäkökulma tulisi jollain tavoin saada hankintoihin mukaan.
Yhteenvedon yhteenveto, ehkä
Kiertotalouden suunnittelu, Circular Design, uusissa investointipäätöksissä on tapana toimia iso juttu, tällöin puhutaan 20–50 vuodeksi tehtävistä valinnoista, mikä yleensä halutaan ohittaa. Ihminen on vain ihminen. Kuitenkin väitän, että Kouvolassa vuonna 2019 valmistunut Lehtomäen päiväkoti jo edustaa tätä kehitystä.
Jatkossa Kouvola on yleisesti fiksu, kun kiinteistön omistaja laskee ”seinien osalta” elinkaarivaikutuksia pelkän vuositarkastelun, budjetoinnin, kustannusarvion tai käyttäjän toiveiden ohella. Kun jotain päätetään purkaa, ”hiilisidonnaiset” purkukomponentit eritellään ja mahdollisuuksien mukaan ennakoidaan vielä tarkemmin, myös teknisesti, kiinnitystavat ja -materiaalit, määrät, toiminta, mitoitus, suunnittelulujuudet, laadut ja mittaverkko.
Ohjeet elinkaaren laskentaan on nyt opittu. Ne lyövät osin Kouvolaa korville, kun puun lisäkäyttö rakentamisessa käsitellään laskelmissa ehkä eriskummallisesti, purku käsitellään pitkään taulukkoarvoina, uudisrakentamisen ja peruskorjaamisen vertailua ei oikein peruslomakkeella voi täydellisesti käsitellä ja energian vähähiilisyys käsitellään keskimääräisten lukemilla. Ei tietysti hätää edellä mainittujen ollessa paikkakunnalla tiedossa. Edellä mainitut tiedostaen kuitenkin saadaan säilytettyä etunojaa ja Kouvolaa toivottavasti brändättyä.
Kuten mainittua, elinkaari- ja vähähiilinen ajattelutapa lähtee rakennuksen omistajan ja kiinteistökehittäjän arvopohjasta ja tahtotilasta. Prosessien toimeenpano ei jää nykyisestä rakentamisen arvoverkostosta kiinni. Kouvolalainen pitkän uran rakennusneuvos totesi kehitysuransa alussa olleelle kirjoittajalle (erääseen toiseen vähähiilisyyden teemaan liittyen): ”Kehitä vain, kyllä me toteutamme, kun vain kohteita on”.
Kirjoittaja
